Rinnalla

Tämä postaus eroaa nyt ihan täysin yleensä täällä julkaisemistani postauksista ja aihepiiristä. Asia on kuitenkin mulle tärkeä ja koskettaa henkilökohtaisesti, joten tää postaus kiilaa muutaman jonossa olevan edelle. Halusin tarttua Äiti yrittää-blogin haasteeseen normalisoida imetystä, jonka heitti kaikille imettäville bloggaajille. Imetys on aiheena herkkä, joten haluan ihan ensimmäiseksi sanoa, että vaikka imetys on sydäntäni lähellä, mielestäni imetys ei ole hyvän äitiyden mittari ja päätös imetyksestä tai imettämättömyydestä on aina viimekädessä äidillä. Älä syyllistä, älä syyllisty. Jos kuitenkin haluat imettää (edes osittaisimettää), tai olet muuten vain aiheesta kiinnostunut, suosittelen tutustumaan Imetyksen tuki Ry:n toimintaan ja Facebook-sivuun. Facebook-ryhmä on ollut kullan arvoinen apu, ja sieltä olen itsekin saanut valtavasti tietoa imetyksestä sekä apua imetyksen haasteisiin!

Jokaisen äidin imetystarina alkaa mielestäni jo lähipiirin imetyskokemuksissa. Mun lähipiirissä lapsia on imetetty, mutta jotenkin asiasta ei ole jäänyt mulle mitään konkreettisia muistoja. Imetyksestä ei ole siis tehty mitään numeroa, vaan se on ollut luonnollinen osa vauva-arkea. Tämän vuoksi mullakin raskausaikana ajatus oli, että totta kai meinaan imettää. Tietty siinä vaiheessa olin jo jotain kuullut, että imetys voi olla haastavaa tai kivuliasta alkuun. Vastaus neuvolaterkan kysymykseen "aiotko imettää" olikin "totta kai, jos se vain onnistuu", enkä sen kummemmin ottanut asiasta paineita. Terkka kehotti menemään imetysvalmennukseen, koska siitä voisi olla hyötyä, mutta koska mulle ei konkreettisesti kerrottu MITÄ se hyöty olisi, jätin koko homman väliin. Voi olla, että olisikin kannattanut se käydä... Noh, anyway, vauva tuli ja alhaisen verensokerin vuoksi (sairastin raskausaikana ruokavaliohoitoisen radin) vauva sai sairaalassa ensipäivinään luovutettua äidinmaitoa. Sairaalassaoloaika on jäänyt mulle vähän kehnona muistona mieleen. Vaikka imetykseen jonkin verran saikin tukea ja neuvoja, olin jotenkin niin sekaisin, että olisin ehkä kaivannut kunnon vanhaa rautalangasta vääntämistä. Maito mulla itsellä nousi vasta kotiin päästyä, 4-5pv synnytyksestä. Korviketta lisämaitona annettiin myös kotona ensipäivät, kunnes yhtenä iltana meni hermo sen maidon lämmitykseen ja päätin, että täysimetykselle on päästävä! Kälyni linkkasi tässä vaiheessa Imetyksen tuki Ry:n Facebook-ryhmän, ja onneksi linkkasikin. Lueskelin sivun tukipyyntöjä ahkerasti ja aloin luottaa oman maidon riittävyyteen.

Ekat viikot oli odotetusti haastavia, kuten varmaan lähes jokaisessa imetyksessä. Se oli opettelua sekä mulle että vauvalle. Muistan yhden aamuyön elävästi: vauva ei nukkunut ja itki vaan, muttei suostunut ottaa rintaakaan. Siinä sitten sängyllä minä ja vauva itkimme kilpaa, isä yritti tarjota pullovaihtoehtoa, mutta minä kielsin pullon tiukasti, koska halusin niin kovasti imetyksen onnistuvan. Tämä kuvaa hyvin sitä, miten mä jopa oman jaksamisen varjolla olen halunnut saada imetyksen sujumaan. Vauvan kasvussa ei ollut mitään vikaa, joten enemmän taistelu käytiin tahtojen välillä. Taistelu oli sen arvoista, koska imetys alkoi sujua ja vauva kasvoi. Imettäminen on sen jälkeen pääasiassa sujunut helposti, mitä nyt välillä on ollut vaiheita, joissa vauvaa on joutunut huijaamaan rinnalle, vauva ei ole suostunut syömään kuin minun seistessä... Mutta kaikki nämä on ollut ohimeneviä, ja niitä nyt vauvan kanssa riittää! Kuitenkin on ollut ihanan helppoa, kun ruoka on aina mukana, aina sopivan lämpöistä, vauvan ravintotarpeita vastaavaa, ilmaista ja ekologista. Luomuista luomuin vaihtoehto! Eikä öisin ole tarvinnut lämmitellä pulloja. Ja vielä se imetyksen henkinen puoli. Tiedän, että rinta lohduttaa, antaa turvaa ja rakkautta vauvalle, se on minun ja vauvan ihan oma yhteinen juttu. Rinta on ollut varma itkun vaimentaja, kun tuttia ei meillä ole opittu syömään. Tietysti imetyksessä on se toinenkin puolensa. Imetys on kyllä sitovaa, ja pisin aika mitä olen tämän vajaan puolen vuoden aikana ollut vauvasta erossa, on ollut kolme tuntia. Ei kovin paljon, mutta sen enempää en ole juuri kaivannutkaan. Välillä ahdistaa. Ketäpä ei välillä ahdistaisi? Mutta puoli vuotta on kovin lyhyt aika mun elämässä, ja sen ajan olen ilomielin antanut lapselleni. Ja isä on sinä aikana auttanut muussa vauvanhoidossa sekä hoivannut myös minua.

Keskustelu imetyksen ympärillä (tai lähinnä julki-imetyksen) on käynyt kuumana TÄMÄN Imetys - Kolmen kauppa-sivun julkaisun ansiosta. Isoin osa taitaa vähät välittää, missä äidit vauvojaan (tai taaperoitaan) imettävät, mutta sitten on se kovaääninen vastustava joukko, jossa ärstyimmät ovat verranneet imetystä jopa julkiulostamiseen tai -seksiin. Ööh? No, tämä pieni vastustava joukko on kuitenkin niin kovaääninen, että itselläni, kuten varmasti monella muullakin hiukan epävarmemmalla, mahdollisesti esikoisen, äidillä on ollut ristiriitaiset fiilikset esim. kahvilassa imetyksestä. Samaan aikaan, kun olen sen halunnut tehdä ja kokenut sen sekä itseni että vauvani oikeudeksi, olen jännittänyt jonkun ärsyyntymistä. Kukaan ei ole vielä tullut mitään sanomaan, vaikka olenkin imettänyt esim. kahviloissa ja satamakahvilan terassilla. Luultavasti monikaan ei ole edes huomannut asiaa. Tuntuu siis hölmöltä, että asiaa on pitänyt edes jännittää! Kenenkään ei pitäisi. En kuitenkaan sano, että kaikkien tarvitsisi imettää keskeisillä paikoilla, mikäli se ei äidistä itsestään tunnu luontevalta. Olen itsekin imettänyt myös vessassa (mikä on aina yhtä karseeta), pukukopissa ja siivouskomerossa. Mutta en siksi, että haluaisin piilotella, vaan siksi, että vauvani on välillä tarvinnut hiljaisen ympäristön. Terveisiä muuten kaikille, jotka sanotte, että "ei se nyt voi olla niin vaikeeta vetää joku harso tai huivi siihen eteen". Kokeilkaapa. Voi se olla, jos samaan aikaan, kun yrität vauvan saada rinnalle, virittelet toisella kädellä harsoa, jota vauva repii pois paikaltaan. Eikä meidän vauva ainakaan ole vielä tähän hetkeen mennessä ruokailemaan piilossa.

Apua, mikä sekava teksti. Tää on tullut nyt täysin tajunnanvirtana, enkä oikeastaan edes halua hirveästi muokata tätä. Tulikohan kaikki tärkeimmät sanottua. Aiheesta mulla ois vaikka miljoona sanaa sanottavana, mutta yritetään nyt pitäytyä inhimillisessä mitassa... Okei, kootaan nyt vielä ajatukset lyhyesti: 1. Mun oma imetys on kestänyt reilun parin viikon päästä 6 kuukautta enkä vaihtaisi siitä huonointakaan hetkeä pois. 2. Olen yllättänyt itseni, kuinka tärkeää imetyksestä on minulle tullut. 3. Kenenkään ei kuuluisi pelätä tai jännittää julki-imettämistä! Laitan TÄHÄN vielä linkin aivan ihanaan ja niiiin realistiseen blogipostaukseen imetyksestä, että itku melkein pääsi lukiessa. Kyseisessä tekstissä on sanottu paljon sellaista, mitä olisin tässäkin halunnut sanoa, mutta en vain osannut.